Rauhattomuudella raiskattuina
Vaeltavat nälkäiset haamut tasangoilla

Etsien ravintoa
Kuolleista muodoista
Hapuillen iloa
Tyhjistä kuorista

Aavikon vaikuttavien illuusioiden sokaisemana
Erehtyivät kerran viisaatkin sen keitaaksi kuvittelemaan

Sokaistut silmät, kuurot korvat
Harhojen pauloihin langenneet
Ovat valon pimeydeksi
Sokeudessaan sekoittaneet

Kun silmäni kerran avautuessa näin selkeästi
Elämän harhojen lävitse kirkkain katsein
Täyttyi sieluni katkeralla mustalla sapella
Inholla kaikkea tuota turhuutta kohtaan

Nyt katsoessani alas mustan tornini laelta
Houkkien haparoimisen merkityksettömyyteen
Sen tyhjään kimallukseen, värivalojen halpaan loistoon
Nauran veristen kyynelten kostuttamin silmin

Ei pelkoa, ei toivoa

Kaltaiseni ylpeän hulluuden siunaamat
Voi ehkä vilaukselta nähdä yössä, mustaa valoa hehkuen
Yhä ylemmäs kohti vuorten lakeuksia kuljemme
Perintöosaamme Saatanassa siunaten

Antaumuksen polttamana sydämeni
Kerran rinnastani irti repeytyi
Nyt matkaan läpi yön pimeyden
Harhamuotoni kuolemaa vaitonaisesti vartoen

Tiedon tuhoamana, viisauden vapauttamana
Itseni lunastaneena